Ennen Rioon saapumista, en oikeastaan ollut muodostanut minkäänlaista käsitystä siitä, millaista elämä siellä on. Koin pienen kulttuurishokin, joka kuitenkin parin päivän jälkeen lieveni. Asioihin tuppaa tottumaan.
Majoitus oli järjestetty Barra da Tijucan kaupunginosaan Connection Rion kautta. Alue oli turvallista ja noin 30 min - 1h:n bussimatkan päässä Ipanemasta ja Copacabanasta.
Ennen ensimmäistä bussimatkaa olimme hymyssäsuin saaneet kuulla että "it is a real experience". Ensimmäinen bussimatkamme vei ylös vuorille Tijucan kansallispuistoon. Bussiin hypättyämme kuski ei malttanut odottaa, että olimme päässeet kunnolla sisään, kun jalka oli jo kaasulla ja bussi lähti liikkelle. Suurimmassa osassa busseissa oli erikseen rahastaja, joka maksun suoritettua avasi punaisen portin ja bussiin pääsi peremmälle istumaan. Jos pääsi. Busseja meni tiuhaan tahtiin, mutta useimmiten bussit olivat tupaten täynnä. Bussikuskit ajoivat aivan hurjaa vauhtia pitkin töyssyisiä teitä, oikoivat mutkat ja tekivät äkkijarrutuksia pysäkeille. Jos istumapaikkaa ei ollut, sai pitää kaikesta mahdollisesta kiinni rystyset valkoisena. Bussi piti myös melkoista ryminää ja kuulosti siltä, kun bussi hajoaisi minä hetkenä hyvänsä. Kun suunta otettiin kohti vuoria, vauhti hidastui huomattavasti tehojen loppuessa moottorista.
Bussiin saattoi pysäyttää myös silloin kun ei oltu pysäkillä ja eri linjojen bussit pysähtelivät ihan satunnaisesti pysäkeillä, vaikka kyseinen pysäkki ei olisi kyseiselle linjalle tarkoitettukaan. Epäsäännönmukaisuudet tekivät aluksi bussilla matkustamisesta hieman haastavaa, mutta kun kiirettä ei ollut, ei suurta haittaa ollut jos bussin kyytiin ei päässytkään, hypättiin väärään bussiin tai ohitettiin vahingossa oma pysäkki.
Majoitus oli järjestetty Barra da Tijucan kaupunginosaan Connection Rion kautta. Alue oli turvallista ja noin 30 min - 1h:n bussimatkan päässä Ipanemasta ja Copacabanasta.
Ennen ensimmäistä bussimatkaa olimme hymyssäsuin saaneet kuulla että "it is a real experience". Ensimmäinen bussimatkamme vei ylös vuorille Tijucan kansallispuistoon. Bussiin hypättyämme kuski ei malttanut odottaa, että olimme päässeet kunnolla sisään, kun jalka oli jo kaasulla ja bussi lähti liikkelle. Suurimmassa osassa busseissa oli erikseen rahastaja, joka maksun suoritettua avasi punaisen portin ja bussiin pääsi peremmälle istumaan. Jos pääsi. Busseja meni tiuhaan tahtiin, mutta useimmiten bussit olivat tupaten täynnä. Bussikuskit ajoivat aivan hurjaa vauhtia pitkin töyssyisiä teitä, oikoivat mutkat ja tekivät äkkijarrutuksia pysäkeille. Jos istumapaikkaa ei ollut, sai pitää kaikesta mahdollisesta kiinni rystyset valkoisena. Bussi piti myös melkoista ryminää ja kuulosti siltä, kun bussi hajoaisi minä hetkenä hyvänsä. Kun suunta otettiin kohti vuoria, vauhti hidastui huomattavasti tehojen loppuessa moottorista.
Bussiin saattoi pysäyttää myös silloin kun ei oltu pysäkillä ja eri linjojen bussit pysähtelivät ihan satunnaisesti pysäkeillä, vaikka kyseinen pysäkki ei olisi kyseiselle linjalle tarkoitettukaan. Epäsäännönmukaisuudet tekivät aluksi bussilla matkustamisesta hieman haastavaa, mutta kun kiirettä ei ollut, ei suurta haittaa ollut jos bussin kyytiin ei päässytkään, hypättiin väärään bussiin tai ohitettiin vahingossa oma pysäkki.
Riossa oli hurja määrä upeita graffiteja maalattu milloin mihinkin ja olisin voinut täyttää kameran muistikortin pelkästään niillä. Kuvaamista rajoitti toki turvallisuusnäkökulma, paljon tilanteita jäi kuvaamatta, koska en uskaltanut näyttäytyä kameran kädessä. Ehdottomasti paras graffittibongaus tuli tehtyä Gávean alueella, jossa pitkään tiiliseinään oli vieriviereen maalattu kymmeniä ellei jopa satoja mahtavia kuvia.
Brasilialaiset tykkäävät mitä ilmeisimmin shoppailla ja paljon. Pelkästään Barra da Tijucan alueella oli useita shopping-centereitä, joista toiset olivat vaatimattomampia ja toiset taas hulppeampia. Barra Shopping on yksi maailman isommista kauppakeskuksista ja pitää sisällään 577 liikettä 120 000 m² tiloissa.
Hintataso ainakaan vaatteissa ei ollut merkittävästi edullisempi Suomen hintoihin verrattuna, joten ostoksia ei tullut tehtyä.
Hintataso ainakaan vaatteissa ei ollut merkittävästi edullisempi Suomen hintoihin verrattuna, joten ostoksia ei tullut tehtyä.
Yleensäottaen maisemat vaihtelivat aika paljon. Barra da Tijucassa saattoi vierekkäin olla ränsistyneen näköinen rakennus ja sen vieressä suljettujen porttien takana hulppea juuri rakennettu talo. Ipanemassa ja Copacabanassa taas oli paljon kerrostaloja. Favelat olivat toki oma lukunsa, ne näyttivät uskomattoman hienoilta erityisesti iltaisin satojen ja satojen pienten valopilkkujen loistaessa aivan vieri vieressä hämärässä. Faveloissa sattui reissumme ajan olemaan liian levottomat tunnelmat, joten emme rohjenneet lähteä toivomallemme favela-kierrokselle. Siksipä myös parempi kuva noista upeista värikkäistä asuinalueista jäi saamatta, vaikka niitä epätoivoisesti bussin ikkunasta koitettiin kuvailla.
Infrastruktuuri oli myös ihan omaa luokkaansa. Sähkölinjat risteilivät pitkin ja poikin välillä hyvin matalallakin. Sähkökaapeleita saattoi roikkua myös katkonaisena maahan asti. Vehreä kasvillisuus aiheutti myös haasteita sähkömiehille, sillä puiden oksat ja muut rihmastot kasvoivat sähkökaapeleiden ympärille. Nettikahviloita ja ravintoloita Internet-yhteyksineen oli paljon, mutta nettiyhteyden toimivuudesta ei ollut koskaan takuita. Se toimi tai ei toiminut, koskaan ei voinut tietää. Viemäristö oli myös suomalaiselle aluksi järkytys: vessapaperia ei saanut heittää vessanpönttöön.
Hedelmiä (banaaneja, kookoksia, mangoja ja durian) saattoi nähdä joka kulmassa ja käänteessä. Kävellessä sai myös varoa maahan kopsahtelevia hedelmiä. Putoilevista hedelmistä oli myös lievää haittaa, sillä esimerkiksi durian-hedelmä alkoi haista aika vahvasti alkoholille (?) mädäntyessään maahan ja tämä epämiellyttävä tuoksu vei silloin tällöin nautinnon muuten kauniista näkymistä ja fiilistelyistä esimerkiksi vesiputouksen juurella.