Arki sai pientä vaihtelua työreissun muodossa Riikaan. Vanha kaupunki ihastuttaa aina vaan puhumattakaan kauniista ravintoloista, pubeista ja kuppiloista. Tietenkään omaa aikaa ihasteluun ei tälläisellä reissulla ollut, joten satunnaiset räpsyt kameralla tuli otettua kiireessä, hämärässä ja vain muutamasta paikasta. Illallinen paikallisessa Steak Housessa Parhaimmat Mojitot Cuba Cafessa. Näissä ei minttua säästelty! Kauneimmat pitsaboxit mitä olen tähän mennessä nähnyt - Lulu Pizza. Ihastuttava Garage Vina Bars, jonka antimia nautitiin perjantain illallisella.
0 Comments
Koska reissu Brasiliaan oli yhdistetty treeni-loma -reissu, oli treenaaminen suuressa osassa ja se rytmitti päiviä. Nyt oppineena, en toista enää samaa virhettä ja maksa treenejä koko reissun ajaksi heti ensimmäiseen paikkaan, vaan käyn tutustumassa edes muutamaan eri saliin ennen päätöksen tekemistä. Kämppätovereiden kokemusten perusteella mentiin ensimmäisenä Gracie Barran salille, johon pitkän "keskustelun" ja Google translatorin käytön avulla saatiin hankittua kuukauden kortti. Hinnat ovat jonkin verran korkeammat Brasiliassa kuin Suomessa, ja kuukauden treenit maksoivat 79 euroa. Gringot otettiin salilla hyvin vastaan, kyseltiin innostuneena mistä päin ollaan ja kuinka kauan ollaan treenattu. Suurin osa treenikavereista ei puhunut englantia, mutta siitä ei juurikaan tullut ongelmia. Ohjaajatkin puhuivat vaihtelevasti englantia ja välillä oli tarvetta pyytää jotakuta englanninkielen hallitsevaa tulkkaamaan. Melko nopeasti huomasin että Gracie Barra on jokseenkin kulttimainen ja armeijan kurinalaisuutta noudattava seura. Jo pelkästään puvun on oltava Gracie Barran patcheilla varustettu ja jos gringo menee paikalle, on suositus, että puvussa ei ole minkään muun seuran patcheja. Tekniikkaa näytettäessä seistiin vyöjärjestyksessä rivissä seinän vieressä. Alkulämmittelyt olivat aina samat, samoin loppuvenyttelyt ja -jumpat. Matolla ei saanut juoda ja matolle mennessä ja sieltä poistuttaessa oli kumarrettava. Jos tulit myöhässä tunnille ja ohjaaja oli jo näyttämässä tekniikoita, oli odotettava että ohjaaja antaa luvan astua matolle. Jokaista treenikaveria käteltiin ja tervehdittiin "oss!". Tunnin lopuksi siirryttiin jälleen vyöjärjestykseen riviin seinän viereen, kummarrettiin kahteen suuntaan ja lopuksia käytiin jokainen treenikaveri ja ohjaaja läpi kätellen ja kiittäen "oss!". Pidin kuitenkin siitä, että samaa positiota käytiin läpi koko viikon ja tekniikoita per tunti tuli vain 2-3. Tekniikkatreenin jälkeen drillattiin kyseistä positiota, jotta pääsi testaamaan tekniikoita käytännössä. Tunnin jälkeen oli erillinen sparraustunti, jossa varsinaisesti painittiin. Sparrikaveria ei valittu itse, vaan sparriin halukkaat seisoivat kiltisti jälleen seinän vieressä vyöjärjestyksessä ja odottivat, että ohjaaja parittaa sparriin jonkun kanssa. Ensimmäisenä matolle otettiin isoimmat vyöarvot ja sen jälkeen heille alettiin katsomaan sparrikavereita. Todella harvalla oli hammassuojat, joka ehkä kertoo siitä millaisella asenteella kyseisellä salilla painittiin. Viikon treenattuani Gracie Barralla, lähdin vierailemaan ihan kämpän vieressä olevalla Gordon salilla. Tiesin heti, että kyseinen sali oli omanlaisempi, rennompi. Gringot otettiin myös siellä lämpimästi vastaan, eikä tullut ulkopuolinen olo. Tunti aloitettiin menemällä vyöjärjestykseen, kumartamalla ohjaajaa "oss!" ja ojentamalla treenikortit. Edistyksellisiä magneettikortteja saleilla ei siis ollut, vaan jokaisella oppilaalla oli omalla nimellä varustettu pahvinen treenikortti, joka tuli ennen tuntien alkua napata respasta. Ohjaaja keräsi kortit ja respa merkkasi kortteihin paikallaolon. Alkulämmittelyt veti joka kerta eri henkilö, joten lämmittelyt eivät olleet joka kerta samat. Sen jälkeen tehtiin parin kanssa haluamiansa alasvientiharjoituksia, ilman alasvientiä. Lämmittelyn jälkeen katsottiin tekniikkaa, 2 - 3 eri temppua samasta positiosta. Ohjaajan ympärille keräännyttiin ringiksi, sen sijaan, että oltaisiin orjallisesti seisty seinän vieressä seuraamassa, kuten GB:llä. Lopuksi sparrattiin. Jälleen kerran ohjaaja päätti kuka sparraa kenenkin kanssa, joka mielestäni oli ihan hyvä asia. Suurimman osan ajasta sparrasin ruskea- ja mustavöisten kanssa. Täällä sparraus oli rankempaa ja siinä oli enemmän tekemisen meininkiä. Sparri otettiin tosissaan! Innostuneena Gordon salista nukuin yön yli ja tein lopulta päätöksen: siirryn sinne treenaamaan. Gracie Barran alkulämmittelyt ja -loppujumpat tulivat jo viikon jälkeen korvista ulos ja meno siellä oli liian vakavaa omaan makuuni ja verrattuna siihen mihin olin tottunut Suomessa. Pulitin Gordolle reilun kahden viikon treenaamisesta suunnilleen 70 euroa. Vaikka treenipaikka oli jo löytynyt, päätimme silti käydä tutustumassa vielä Alliancen saliin Leblonissa. Sali oli muuttanut uusiin uutuuttaan hohkaaviin tiloihin vain 10 päivää aikaisemmin. Sielläkin meidät otettiin hymyillen vastaan, treenikerrasta joudutiin tosin pulittamaan 20 euroa. Porukkaa paikalla oli suhteellisen vähän verrattuna Gordoon ja Gracie Barraan, mutta hyvät treenit saatiin sielläkin aikaiseksi. Erityisen ihanaa salilla oli ilmastointi, jota siis Gracie Barralla eikä Gordon saleilla ole. Suurimmat erot treenaamisessa verrattuna Suomeen oli:
Tottuneena treenaamaan 4- 6 kertaa viikossa, meni kaksi treenikertaa päivässä sujuvasti. Viikonloppuisin en juurikaan treenannut, vaikka Gordolla olisikin ollut lauantaisin aloittelijoiden tunti ja "open mat". Viimeisenä päivänä otin vielä elämäni ensimmäisen yksityistunnin Gordolla Thiagolta. Yksityistunnit ovat Brasiliassa huomattavasti halvempia kuin Suomessa, reilu tunti maksoi vain 45eur. Gordon yksityistunti olisi ollut 75 eur, mutta siltikin edullinen. Jos rahatilanne olisi ollut parempi, olisin ehdottomasti ottanut useamman yksityistunnin. Olin etukäteen selvittänyt, että Brasiliassa syödään paljon lihaa. Tästä päättelin, että ruokailu tulee olemaan kovinkin helppoa: salaattia/vihanneksia ja lihaa. Ihan näin kuitenkaan syömiset eivät menneet, vaan tulin syöneeksi reissun aikana varmaan enemmän hiilareita kuin koko vuoden aikana yhteensä. Jostain kumman syystä vihannesten ja salaatin tarjoilu ravintoloissa tuntui olevan kovin niukkaa. Haluamiensa ruoka-aineiden/-annosten tilaamista vaikeutti toki kielimuuri, Brasiliassa englanninkielen osaaminen on suorastaan mitätön ja oma portugalin osaaminen samoin. Reilun viiden minuutin kävelymatkan päässä asunnolta oli leipomo, Concha Doce, jossa tuli käytyä melkeinpä joka päivä ja välillä kolmekin kertaa. Aamupalalla tuli käytyä leipomossa useimmiten, sillä kilohinnalla sai täyttää lautasensa buffetissa tarjolla olevista antimista: juustoista, leikkeleistä, hedelmistä, kananmunista eri muodoissa, kalapyöryköistä, juustopalloista, leivistä ja tietenkin leipomon ollessa kyseessä myös leivonnaisilla. Lautasen hinta oli useimmiten 6 -7 Euroa. Alkuvaikeuksien jälkeen opin tilaamaan myös kahvin maidolla. Kahvin lisäksi tarjolla oli useita tuorepuristettuja mehuja, joiden rinnalla kaupasta löytyvät säilöntäaineella täytetyt mehut kalpenivat mennen tullen. Ruoka ravintoloissa sisälsi siis lähtökohtaisesti olemattoman määrän vihanneksia tai kasviksia. Sen sijaan, että lautaselle olisi riisin tai perunan lisäksi lisukkeeksi laitettu vihanneksia, olikin toinen lisuke myös riisiä tai perunaa. Perunaa oli tarjolla mitä erilaisimmissa muodoissa: sipsien tapaisina, pieninä sipsien tapaisina tikkuina, ristikkoperunoina, muusina, ranskalaisina tai ihan sellaisinaan. Stroganoffia Brasiliassa osataan kyllä tehdä. Ensimmäinen kokeilu oli kanastroganoff, joka oli varsin herkullista ja oli ihanaa vaihtelua saada suhteellisen normaalia ruokaa. Myöhemmin kokeilin lihastroganoffia, joka oli viedä kielen mennessään. Ruoka oli suhteellisen edullista, annoksen ravintolassa sai 6 - 10 Eurolla. Hodarit Cristo-patsaan juurella olivat miellyttävä yllätys. Väliin oli laitettu kasviksia! Turistiopuksen avulla löydettiin Lagoa-järven rannalta Arabialainen ravintola, Arab. Itku ilosta ei ollut kaukana, vihdoinkin edessäni oli "normaalia" ruokaa. Pysähdyttiin pieneen italialaiseen ravintolaan, joka toimi myös viinikauppana. Kyseisessä ravintolassa sain ensimmäistä kertaa salaattia siinä muodossa, jossa olen sitä tottunut syömään. Salaatin rinnalla quiche. Suuria lihamääriä oli toki myös tarjolla. Kaupan lihatiski oli aika vaikuttavan näköinen, joskin hieman vastenmielinen. Lihaa pääsimme maistelemaan toden teolla lähinnä grillaillessa: paikallinen Gracie Barra kutsui meidät grillijuhliinsa ja lisäksi grillattiin asunnolla porukalla. Tuorepuristettujen mehujen lisäksi hittituotteita olivat sekä kookosvesi että Acai. Harmi, että itse en lämmennyt kumpaakaan, vaikkakin Acai maistui tuskaisen kuumina päivinä erityisen hyvältä. Treenimäärät pitivät huolen reissussa siitä, että kiloja ei kertynyt epäsäännöllisestä ja "huonosta" ruokailusta huolimatta. Vaikkakin oli hienoa päästä kokeilemaan erilaista ruokaa ja näkemään erilaista ruokakulttuuria, ruoan ollessa yksi tärkeimmistä asiosta ei pelkästään jaksamiseen, mutta myös hyvinvointia ajatellen, olin erityisen iloinen palatessani Suomeen ja saadessani niitä ruoka-aineita, joita olin tottunut syömään ja joiden tiesin sopivan itselleni.
Ennen Rioon saapumista, en oikeastaan ollut muodostanut minkäänlaista käsitystä siitä, millaista elämä siellä on. Koin pienen kulttuurishokin, joka kuitenkin parin päivän jälkeen lieveni. Asioihin tuppaa tottumaan. Majoitus oli järjestetty Barra da Tijucan kaupunginosaan Connection Rion kautta. Alue oli turvallista ja noin 30 min - 1h:n bussimatkan päässä Ipanemasta ja Copacabanasta. Ennen ensimmäistä bussimatkaa olimme hymyssäsuin saaneet kuulla että "it is a real experience". Ensimmäinen bussimatkamme vei ylös vuorille Tijucan kansallispuistoon. Bussiin hypättyämme kuski ei malttanut odottaa, että olimme päässeet kunnolla sisään, kun jalka oli jo kaasulla ja bussi lähti liikkelle. Suurimmassa osassa busseissa oli erikseen rahastaja, joka maksun suoritettua avasi punaisen portin ja bussiin pääsi peremmälle istumaan. Jos pääsi. Busseja meni tiuhaan tahtiin, mutta useimmiten bussit olivat tupaten täynnä. Bussikuskit ajoivat aivan hurjaa vauhtia pitkin töyssyisiä teitä, oikoivat mutkat ja tekivät äkkijarrutuksia pysäkeille. Jos istumapaikkaa ei ollut, sai pitää kaikesta mahdollisesta kiinni rystyset valkoisena. Bussi piti myös melkoista ryminää ja kuulosti siltä, kun bussi hajoaisi minä hetkenä hyvänsä. Kun suunta otettiin kohti vuoria, vauhti hidastui huomattavasti tehojen loppuessa moottorista. Bussiin saattoi pysäyttää myös silloin kun ei oltu pysäkillä ja eri linjojen bussit pysähtelivät ihan satunnaisesti pysäkeillä, vaikka kyseinen pysäkki ei olisi kyseiselle linjalle tarkoitettukaan. Epäsäännönmukaisuudet tekivät aluksi bussilla matkustamisesta hieman haastavaa, mutta kun kiirettä ei ollut, ei suurta haittaa ollut jos bussin kyytiin ei päässytkään, hypättiin väärään bussiin tai ohitettiin vahingossa oma pysäkki. Riossa oli hurja määrä upeita graffiteja maalattu milloin mihinkin ja olisin voinut täyttää kameran muistikortin pelkästään niillä. Kuvaamista rajoitti toki turvallisuusnäkökulma, paljon tilanteita jäi kuvaamatta, koska en uskaltanut näyttäytyä kameran kädessä. Ehdottomasti paras graffittibongaus tuli tehtyä Gávean alueella, jossa pitkään tiiliseinään oli vieriviereen maalattu kymmeniä ellei jopa satoja mahtavia kuvia. Brasilialaiset tykkäävät mitä ilmeisimmin shoppailla ja paljon. Pelkästään Barra da Tijucan alueella oli useita shopping-centereitä, joista toiset olivat vaatimattomampia ja toiset taas hulppeampia. Barra Shopping on yksi maailman isommista kauppakeskuksista ja pitää sisällään 577 liikettä 120 000 m² tiloissa. Hintataso ainakaan vaatteissa ei ollut merkittävästi edullisempi Suomen hintoihin verrattuna, joten ostoksia ei tullut tehtyä. Yleensäottaen maisemat vaihtelivat aika paljon. Barra da Tijucassa saattoi vierekkäin olla ränsistyneen näköinen rakennus ja sen vieressä suljettujen porttien takana hulppea juuri rakennettu talo. Ipanemassa ja Copacabanassa taas oli paljon kerrostaloja. Favelat olivat toki oma lukunsa, ne näyttivät uskomattoman hienoilta erityisesti iltaisin satojen ja satojen pienten valopilkkujen loistaessa aivan vieri vieressä hämärässä. Faveloissa sattui reissumme ajan olemaan liian levottomat tunnelmat, joten emme rohjenneet lähteä toivomallemme favela-kierrokselle. Siksipä myös parempi kuva noista upeista värikkäistä asuinalueista jäi saamatta, vaikka niitä epätoivoisesti bussin ikkunasta koitettiin kuvailla. Infrastruktuuri oli myös ihan omaa luokkaansa. Sähkölinjat risteilivät pitkin ja poikin välillä hyvin matalallakin. Sähkökaapeleita saattoi roikkua myös katkonaisena maahan asti. Vehreä kasvillisuus aiheutti myös haasteita sähkömiehille, sillä puiden oksat ja muut rihmastot kasvoivat sähkökaapeleiden ympärille. Nettikahviloita ja ravintoloita Internet-yhteyksineen oli paljon, mutta nettiyhteyden toimivuudesta ei ollut koskaan takuita. Se toimi tai ei toiminut, koskaan ei voinut tietää. Viemäristö oli myös suomalaiselle aluksi järkytys: vessapaperia ei saanut heittää vessanpönttöön. Hedelmiä (banaaneja, kookoksia, mangoja ja durian) saattoi nähdä joka kulmassa ja käänteessä. Kävellessä sai myös varoa maahan kopsahtelevia hedelmiä. Putoilevista hedelmistä oli myös lievää haittaa, sillä esimerkiksi durian-hedelmä alkoi haista aika vahvasti alkoholille (?) mädäntyessään maahan ja tämä epämiellyttävä tuoksu vei silloin tällöin nautinnon muuten kauniista näkymistä ja fiilistelyistä esimerkiksi vesiputouksen juurella.
Reissun viimeinen päivä oli tunteilla latautunut monesta syystä. Lapselliset kuvitelmat alitajunnassa siitä, että reissu kestäisi loputtomiin, eikä enää tarvitsisi palata normaaliin arkeen, koituivat vääriksi. Arki koitti tarkalleen ottaen 24 tuntia sitten. Pala nousi kurkkuun Lissabonin lentokentän Starbucksissa kuullessani suomen kieltä. Ikävästä kotiin, mutta ennemmin harmituksesta siitä, että olin siinä vaiheessa jo lähempänä kotia kuin Brasiliaa. Niin paljon jäi tekemättä ja näkemättä. Huolettomuus neljän vuoden stressintäyteisen arjen jälkeen oli totaalista luksusta, eikä työt ja laskujen makselut ihan vielä kiinnostaisi. Kaipasin kuitenkin monia asioita Suomesta, kuten kunnollista suihkua, puhtautta ylipäätänsä, omaa sänkyä, keskeytyksettömiä yöunia, ruokaa, lempimusiikkiani kunnollisista kaiuttimista ja kykyä kommunikoida omalla kielellä. Reissu sai myös ajattelemaan monia asioita eri näkökulmasta ja tutkimaan itseäni jopa ahdistukseen asti. Opin matkalla uusia asioita, niin konkreettista tekemistä kuin ajatusmaailmaanikin liittyviä.
Maa polttelee jalkojen alla siinä määrin, että katselin jo lentoja. Yhtä pitkälle reissulle tuskin on mahdollisuuksia lähteä vielä ainakaan seuraavaan vuoteen, mutta toivottavasti minilomat pitäisivät masennuksen loitolla. Heti ensimmäisenä päivänä hankittiin paikalliseen menoon soveltuvat Havaianasit. Kauppa oli kuin karkkikauppa ja kivojen läpsyttimien valinta tuotti melkoista päänvaivaa. Päädyin ostamaan kahdet ja niitä onkin tullut pidettyä hyvin ahkerasti koko reissun aikana. Hintaa peruslipokkaille oli noin 36 BRL, eli noin 11 Euroa. Heti ensimmäisenä treenipäivänä tajuttiin, ettei kahdella puvulla pärjää alkuunkaan. Niinpä suunnattiin Ataman Outlet Shoppiin. Iloksemme puvut olivatkin kovin edullisia siellä ja musta Atama pinkeillä/violeteilla batcheilla maksoikin vain 112 EUR. Käytössämme oleva pesukone ei ole parasta laatua, eikä siihen voi laittaa huuhteluainetta, joten uusi puku on kuin panssari. Toivon, että asia korjaantuu Suomeen palattuani ja pestyäni puvun tarpeeksi kuumassa vedessä, huuhteluaineen kera ja ihan "oikealla" pesukoneella. Olisi harmi, jos pukuostos paljastuukin virheeksi...
Päivät ovat menettäneet merkityksensä. Kesken päivän miettii mikä viikonpäivä tänään onkaan, vaikka periaatteessa sillä ei ole merkitystä. Päivät kuluvat treenatessa ja hengaillessa, mikä aluksi tuntui hyvältä stressintäyteisen vuoden jälkeen. Nyt puolentoista viikon jälkeen tuntuu hyvältä tehdä muutama tunti päivässä töitä, jotta päivissä on edes jotain järkeä. En taida olla soveltuva liian rentoon elämään. Jäljellä vielä kaksi viikkoa ja paljon nähtävää!
Tottuminen uudenlaiseen arkeen otti muutaman päivän, mutta niin päivä alkaa löytämään järjestyksensä. Pikkuhiljaa on myös tullut oppineeksi Brasilialaisten tapoja sekä infrastruktuuria (mikään ei enää yllätä) ja muutaman sana portugaliakin on tarttunut sanavarastoon.
Majoitus oltiin järjestetty Barra da Tijucan kaupunginosaan, turvalliselle rikkaiden alueelle. Kun kämppiksinä on muitakin lajin harrastajia, on elo huomattavasti helpompaa kun intressit kohtaavat. Treenitäyteisiä viikkoja tulossa! Elämä on hassua. Vitsillä ääneen lausutusta ajatuksesta kehkeytyi usemman kuukauden ei-niin-vakavan ja vakavan keskustelun jälkeen totta. Ja nyt se päivä on täällä kun todellisuus koittaa. Enkä siltikään voi uskoa sitä tapahtuvaksi. Mutta niin se vaan on, enää ei voi perääntyä vaan loppuvuosi tulee vietettyä toisella puolella maapalloa, tuskaisen lämpimässä ilmastossa. Hirvittää. Käsimatkatavaroihin lähtee niskatyynyn ja lentosukkien lisäksi mm. luettavaa, tekemistä sekä Santen puhdistusliinoja ja päälle tietenkin jotain rentoa ja löysää. Matkalaukku sen sijaan on pullollaan treenivaatteita, tavoitteena voisikin olla reissussa leuanvetojen opettelu ja tietenkin hurja määrä uusia temppuja!
Köpisreissun ensimmäisenä iltana käveltiin Nyhavniin. Alue näytti kerrassaan upealta illan pimeässä kun vieri vieressä olevien ravintoloiden valot loistivat ja ihmiset istuivat lämmitetyillä terasseilla viltteihin kääriytyneenä. Ja joka paikassa mainostettiin kyseisenä päivänä myyntiin tullutta jouluolutta. Illalla otetut kuvat olivat valitettavasti järkyttävän huonolaatuisia, mutta onneksi tehtiin vielä sunnuntaina reissu päiväsaikaan kyseiselle satama-alueelle.
|
YandaFOOD. SPORTS. LIFESTYLE. MUSIC. Archives
June 2014
Categories
All
Follow
|